Kuun loiste himmeänä
valaisee kaiken, mustaan utuun,
nälkä herätti minut jälleen,
Varjot huoneeni nurkissa,
tuntuvat valoisemmilta kuin minä,
tässä pimeydessä,
jälleen häivähdys siitä surusta,
jota kannan mukanani,
enkö pääse tämän yli,
mitä haluat sanoa,
minä kuuntelen?
Kyyneleet valuvat poskilleni,
eikö tämä ole jo tarpeeksi,
enkö voisi jo päästää irti,
luopua tästä,
mistä pidän edelleen kiinni?
Mikä minuun on niin juurtunut,
ommeltu kiinni,
haamukuvat kiusaavat,
tunne joka kalvaa ihoa
Etsin tuota silmukkaa,
joka pakenee neuloksesta,
ja purkaa jo tehdyn työn,
suru puistattaa kehoa,
heiluttelee hiljalleen,
Viiltää ja vavisuttaa,
Ravistelee, mutten edelleenkään näe
Niitä sanoja, jotka tarvitsen
Niitä käsiä, jotka tarvitsen
Sitä halausta jonka tarvitsen
Miksi aina etsin toisia apuun?
Tyynnytelen itseni uuteen päivään,
Jälleen päivä yksi,
annan itselleni aikaa,
Pinta haavat olisi helpompia kantaa,
Menneisyys palaa kutsumattomana vieraana
Kuin tuhat tikaria,
kipuilen jälleen,
Sillä ei ole väliä,
olen selvinnyt niistä ennenkin,
mitä aijoit minulle
tällä kertaa opettaa?
Olet saanut huomioni,
kerro ja etsin tien
jotta olisi helpompaa olla...
Älä tuomitse minua vanhojen sanojeni takia,
Elin erillaista aikaa, erilaista elämää,
Erilaista mielen tilaa,
etkä edes tiedä kenelle,
nuo sanani on kirjoitettu,
ne jotka ehkä säikäyttivät sinut,
Raivostuttivat, ilahduttivat...
Aivan sama mitä ne pistivät sinut tuntemaan
En edes muista
miten tämän kirjoituksen aloitin,
kuinka voit kuvitella minun muistavan,
kaikkeen vuosien takaiseen?
Olen kuin tippuvat lehdet,
muutan sanani
maaksi jalkojeni alle,
jotta jälleen
voin kirjoittaa uudelleen
Yhä uudelleen uusin sanoin,
uutta polkua vaikka samaa asiaa,
Niinkuin jokainen laulu ja musiikki,
Yritän vain ymmärtää
tätä sisälläni asuvaa tunnetta,
kuin ystävää
jotta minun olisi helpompi olla
Kirjoitan tästä hetkestä,
tässä hetkessä,
Enkä tahdo sanoillani toisille
mitään pahaa,
mutten ole
vastuussa siitä
mikä oma tulkintanne on
En tiedä mihin sanani kuljettaa,
mitä ne teille lukijoille aiheuttaa,
Mutta tarkastelkaa omaa sisintänne,
tunnettanne, oloanne,
mihin suuntaan muuttuu mieli,
Kieli jolla puhuttelette itseänne,
Antakaa anteeksi, ja
luopukaa asioista ,
jotka ovat kulkeneet
Mielenne vaivana liian kauan
En tiedä sinun elämästäsi,
mutta mielelläni kerron omastani,
Ja toki hiljentyisin mielelläni kuulemaan
sinunkin tarinasi.
Tarinat muuttuvat päivittäin!
Mitä sinä kirjoitat!
Mitä mielen tilaa harjoitat?
Nään paljon asioita,
etsin kauneutta kaiken elämän keskeltä,
Ja se on opettanut minut rakastamaan
yllättäviäkin asioita,
näkemään rahtusen hyvää jokaisessa
Toisissa sitä on enemmän,
ja toisissa vähemmän,
mutta sillä ei ole väliä kuinka paljon
Jokainen meistä omaa omat tapansa,
Ja minusta on ihanaa tarkastella,
miten eri tavalla ihmiset juttelevat toisilleen jne.
Elämä on yhtä suurta ihmiskoetta,
Mutta on muistettava
että juuri sinäkin lukija siellä,
voit valita mitä teet,
kuinka toimit,
miksi toimit,
Edes pikkuisen miettiä,
Miksi tämäkin teksti on kirjoitettu?
Millä mielen tilalla?
Pystyn nauttimaan asioista,
jotka toisista tuntuvat tyhjän päiväisiltä,
Mutta pakko sanoa,
ne tekevät päivästä paljon iloisemman,
Ikäänkuin rituaalin, jonka tuttuudessa
on helppoa, toimivaa, kevyttä ja luontevaa
Mitä terää sinä hiot?
Minkä ansiosta sinä olet tänään parempi kuin eilen?
Ehkä nämäkin on vain tippuvia lehtiä
Ajatuksia, sade joka tekee tilaa uudelle
kuuman hehku sormissa,
mieli jossain kaukana,
hämmentelen päivään,
suloista makeaa hunajaa
Nautin auringosta,
lepään sen syleilyssä,
se jaksaa ilahduttaa
yhä uudelleen
Lämpö säteilee käsiini,
Maku saa minut hymyilemään,
Siinä on tuttu päivän aloitus,
leppoisa ja kiireetön,
Hitaasti nautiskeltava nektari
ovat varjo sieluni pimeydessä,
se kipu, joka tarvitsee parantajan.
Parantajan kädet,
lepyttävät mustuneet mielet,
hellivät, näivetyksen irti,
Repivät ne mustat muistot,
joiden alle elämä on hautautunut.
Se hetki, jolloin elämästä tulee elämääsi,
Ei mennyttä, eikä tulevaa,
Vain tämä hetki elämää varten
ne mustat muistot, jotka
sieluun musteena levinneet,
kerrankin hävinneet...
katselen tyhjyyttä uusin silmin
silmäni näkevät jälleen,
parantaja on tehnyt työnsä
Taiteile janoisin sormin,
Olen tyhjä taulu,
Olen kuva, jota piirrät mielelläsi
Jota kätesi yrittävät tavoittaa
Ja karkaan jälleen,
Et saa minua valmiiksi,
vain osan tavoitat siitä kuvasta,
Joka hiljaa muuttaa muotoaan.
Lempeästi,
siveltimen kärki
taittuu kankaalle,
värinä joka tavoittelee
kuvajaisen olemusta.
Hitaasti piirtyy seitti,
Värien viivat, luovat luomustaan,
Kudelman peittävät värit,
kokeilevat onneaan,
hitaasti päättyy kuva,
joka alati muuttaa muotoaan.
Tulee uusi päivä,
tulee uusi tyhjä taulu,
tulee jälleen uusi kuva,
ja kuvajainen.
Taiteilijan kädet
liikkuvat pehmeästi,
sillä hän haluaa tavoittaa kuvan,
täydellisen olemuksen,
Hän hioo hiljaa taitoaan,
Maalaa päälle yhä uudestaan
Tuota, kaarta, tuota tunnelmaa,
Tuota kosketusta, suudelmaa,
herkästi, hitaasti, yhä uudestaan
Näin taiteilija maalaa tauluaan
hiivit hitaasti luokse,
emmekä näe
mihin tämä johtaa
Olet kullannut lehdet,
teet niistä tulista punaa
Kuin hellä suudelma,
toinen toistaan suloisempi,
Kuin kirkas tuli
Jätät taaksesi väri loiston
ja lehtisateen,
Iloisen naurun,
Pyynnön, joka kaipaa
toteutumaa
Ja niin
veren punaisena
loisteena,
kuin haavoittuneet
luotisateessa
Pystyt satuttamaan
meitä kaikkia
haipuvana liukuvärinä,
tippuvina lehtinä,
menetettyinä tilaisuuksina
Kauneuden tähden syksy,
sinuunkin hurmaannumme,
väreistäsi humallumme,
Sillä iloisen viileänä
takerrut sydämiimme,
ohi kulkevana
hyvänolon tunteena,
jota jäämme muistelemaan
talven pimeydessä
pisarat kirkkaat kimmeltävät,
Syksy tanssii sielussani,
suloisena ja sumuisena
Onnellinen hymy kasvoillani,
Aamun harmaudessa,
Sateen ropinan humina
Tyynnyttelee levottomuuteni
Hempeä hengähdys,
Aamun utuinen raukeus,
Katse johonkin aikaan,
kaukaisuuteen
Sateeseen joka tanssii
Hitain sävelmin
silmieni edessä
Muistoihin,
jotka ovat
piirtyneet sieluuni
keinutteli lempeästi,
tiputteli irti oksistosta,
Tyynnytteli tyyneheksi
Laski hiljaa laskujansa,
Vielä tuosta sormillani,
kaunihiksi kutkuttelen,
Maahan asti matkallensa.
Vielä hetken taivuttelen,
tuostakin, nyt tunnustelen,
Alas asti avittelen,
Lempeästi leyhyttelen,
hiljaa korviin kuiskuttelen,
Syksyn niin säveltelen,
Hymyn hellän hipaistessa
Sinitaivaalta tarkastelen,
tuulen lailla tunnustelen,
syöksyn syksyn syleilyyn,
Kultasateen suudelmiin,
Maahan hellään hiljaiseen,
Kullattuihin unelmiin.
