Metsä

Metsässä kaikui outo hiljaisuus,
Ei yhtään ääntä. Tuo aavemainen olotila oli vallannut kaiken, se tuntui ulottuvan jokaisen kulkijan mieleen ja hekin kävelivät aivan äänettömin askelin. Tuulikin oli pysähtynyt ja kaikkialla vain rikkumaton hiljaisuus, edes ajatukset eivät vaivanneet ketään, sillä jokainen oli viritettynä aistimaan ensimmäisenkin rasahduksen.

He näkivät ketun pysähtyvän hetkeksi heitä katsomaan, kadoten sitten pimeyteen. Jokainen katseli vielä hetken ketun suuntaan ja käänsi päänsä lähteäkseen jatkamaan matkaa. Viimeinen jonosta tunsi kovaa vetoa erota porukasta ja kulkea metsään. Ja niin hän teki ja valitsi ketun jäljet, kukaan ei tuntunut huomaavan että yksi porukasta puuttui ja niimpä he jatkoivat matkaansa.

Kettua eikä jälkijä näkynyt, mutta voima joka häntä kutsui kehotti jatkamaan syvemmälle metsään ja aivankuin uusi polku olisi avautunut hänen eteensä.
Ja mitä syvemmälle hän meni, sitä voimakkaammin hän tunsi olevansa kohta perillä, perillä mutta missä?

Häntä kalvoi myös tunne että hän oli tehnyt elämänsä virheen, joka saattaisi maksaa hänen henkensä. Kadota hiljaiseen metsään, hän kiristi askeleitaan, jotain varmasti oli edessäpäin...