Hengitän aamun aurinkoa ja se soi sisälläni kuin pianon koskettimet,
soivat musiikkia joka liikuttaa minua. Askelia valkoisia ja mustiakin.
Sielussani soi vai soitetaanko minua?
Tunnen äänen virtaavan päästä jalkoihini, kuin sähkövirta
Jalkani ne liikkuvat, käteni ne taipuvat ja kaartuvat. Ääni virtaa kehoon ja ilmentyy liikkeenä.
Tunnen sanattomat sanat, ne ovat kuin kesän tuuli niityn ruohossa, kaartaen kukkien varret ja ne nousevat jälleen taivuttuaan hymyilemään auringolle, jonka säteiden alla ne tanssivat oman elämän tarinansa. Välillä henkäys, välillä hiljaista, välillä taivaan kosteita kyyneliä.
Aurinkoa joka maalaa sormillaan puunkaarnaan kultaisen hohteen, kuinka omat käteni irrottavat kuivuneet kukkavarret, hajottaa ne tomuksi sormien välissä ja sekoittaa ne multaan jossa siemenet jälleen saavat kasvaa kukkaloistoon. Ellen näkisi hajoavaa heinää ja rikkaruohoja, niin osaisinko arvostaa kukkien kauneutta? Kuinka kuivuneesta kannosta versoo uudet silmuja täynnä olevat versot. Kuinka on osattava katsoa rikkaruohoa? Toiset tahtovat poistaa ne mutta niitty kasvaa sopusoinnussa, miksi sainoisin toista paremmaksi kuin toista, on heinätkin kauniita. Vertaamme niitä kukkiin jotka ovat värikkäitä, tuoksuvat, ovat muodoltaan kiehtovia. Miksi silmä ei lepäisi ruohikossa? Sen on oltava lyhyt tietyn mittainen että se olisi hyvä. Minusta vesiheinä on kaunista.
Saisin nyppiä koko elämäni rikkaruohoja mutteivat ne lopu koskaan. Voisin kerätä kukkia ja ne lakastuisivat muutaman päivän kuluessa. Aina kun poimimme kukan, lopetamme sen elämän. Kukat ovat harvinaisempia kuin rikaruohot, mutta niitäkin on paljon. Emmekä ehtisi nyppiä niitäkään. Kuinka nauttisinkaan kukista siinä missä ne kasvavat, voin käydä niiden luona ja hoitaa niitä, ja silti niiden on kasvettava itse. Jokaisen millin jokainen kasvi kasvaa itse, se on meistä kiinni olemmeko katsomassa kuinka kukat kasvavat! Kuinka ruoho vehreytyy keväällä kasvuun ja eloon, kuinka puut työntävät lehdet esiin. Kuinka ihmiset varttuvat seuraavaan hetkeen. Pystymme olemaan niiden luona jotka tuottavat iloa, liikkua, nähdä ja kokea ja ennenkaikkea kasvaa.
Jokainen päivä on monivuotisen kasvajan kasvamista, olosuhteet huomioiden.
Aamu keväämme, päivä kesämme, ilta syksymme ja yö talven lepomme. Kuinka kehomme elää päivässä vuoden? Heräämme tanssimaan tuulen puhaltaessa siipiin jotka kuljettavat, olemme valmiit tekemään asioita, jotka sitten olemme illalla valmiit tiputtamaan jotta voisimme muuttua jälleen. Sitten nukahtaa unohtaa ja levätä hetken aikaa ennen uutta heräämistä.
Minä en voi elää sinun puolestasi, en voi ajatella sinun puolestasi, en voi olla sinun puolestasi, kaikkea sinun on tehtävä itse. Minun hengittämäni ilma ei tullut sillä hengen vedolla sinun keuhkoihisi, minun näkemäni maisemat eivät piirtyneet sinun silmiisi. Sinä ymmärrät minun erillisyyteni minusta ja minä ymmärrän erillisyyteni sinusta. Minkä sinä irrottaisit? Minä nostin kukan juurineen ja annoin sen äidilleni. Sillä tiedän hänen pitävän kukista ja huolehtivan niiden hyvästä voinnista. Miten annamme toistemme elää? Nypimmekö kaikki vastoinkäymiset rikkaruohoina pois ja jätämme vai iloa tuottavat kukkaset ja onnistumiset? Vai keräämmekö onnistumisia emmekä nauti niistä siinä missä olemme ne kohdanneet? Nauttikaa hetkistä! Te liikutte ja muovaatte maailmaanne jonka kokemuksien kasvattamana olette tulleet juuri siihen olemukseen joka olette! Kasvatanko kasvattajia jotka antavat jokaisen kasvaa sellaisena kuin kasvaa? Vai yritänkö repiä elämän pois?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti