Onko kuvasi minulle vain rakkauselämän lohturuokaa?

Luin Craig Nakkenin kirjan Minä ja riippuvuus. Kirja siis kertoo riippuvuuspersoonallisuuden synnystä ja toipumisesta. Luin kirjan melkein heti yhdeltä istumalta koska asia kiehtoi minua koska tahdon ymmärtää omia perinnöllisiä ja opittuja käyttäytymismallejani paremmin. Sillä suvustani löytyy alkoholi riippuvaisia, joten tahdoin ymmärtää heidän käyttäytymistään. Kirjassa käsiteltiin siis addiktiota  laajuudessa syömishäiriöiset, peliriippuvaiset, seksiaddiktit, näpistelijät, työholistit, himoshoppaajat yms. Ja kertoi ymmärrettävästi milloin kyseessä on addiktio ja missä vaiheessa se tulee tiedostetuksi.

Joten luettuani kirjan rupesin pohtimaan onko itselleni kehittynyt mitään addiktioksi asti? Tälläisessä riippuvuus prosessissa on nimittäin kolme vaihetta!  Olenko siis addikti vai en? Teenkö joitain rituaaleja tunteakseni jollakin tietyllä tavalla?



Riippuvuudessahan on kyse Minän ja addiktion kamppailusta, jossa addiktio voittaa aina kun kontrolli menetetään ja jokaisen menetyksen myötä omanarvontunto heikkenee...

Tv- riippuvaiseksi minua on voinut kutsua ainakin joskus rutiinilla tuli nimittäin katsottua joka ilta vain putkeen telkkaria ennenkuin kävi nukkumaan, tavallaan se oli todellisuus pakoa arjesta. Toisaalta ei se pelkkää pakoakaan ollut, sillä tuli siinä samalla myös opittua erilaisista ihmisistä ynnä muista jutuista... silti se sopii kuvaukseen riippuvuudesta.

Suuret menetykset tai muutokset voivat siis laukaista tälläisiä riippuvuussuhteita ja tälläisiä riippuvuuksia syntyy kun ihminen tietää tälläisen käyttö aineen, rituaali tapahtuman esim. alkoholistille alkoholin olevan käytettävissä aina tarpeenvaatiessa olevan lohtuna juuri hänelle.

ja tällöin addikti kokee saavansa aina saman mielialamuutoksen käyttäytyessään tietyllä tavalla.
Valheellinen lupaus itselle. Noidankehä, josta riippuvainen ei pääse itse pois. Ei ainakaan sitä ennenkuin tiedostaa tapahtuman.

Ja ellei riippuvuuden syy löydy addikti voi siirtyä eri riippuvuudesta seuraavaan riippuvuuteen.

Otsikon onko kuvasi minulle vain rakkauselämän lohturuokaa?
Jäin pohtimaan sitä voiko olla että jonkun toisen ihmisen näkeminen olla lohdullista ja riippuvuutta aiheuttavaa? Onko se rakkautta vai riippuvuussuhde ja kuinka ne eroavat toisistaan?

Jokainenhan on iloinen kun näkee pitkästä aikaa rakkaan ihmisen jonka kanssa on mukava olla.
Onko riippuvaista ihmistä mukava nähdä? Tarrautuuko hän sinuun kiinni ja vaikka yrittäisit pitää hänet kaukana hän on aina jossain kyttäämässä? Tahtoessaan sinun aiheuttavan hänelle mielialanmuutoksen. Kun hänen itsensä pitäisi olla siitä ihan itse vastuussa.

Asia nousi mieleeni kun mietin sitä kuinka nuorena tuli joitain näyttelijöitä ja bändejä fanitettua kovastikkin. En sillä että olisin lähtenyt heitä oikeasti kylille kyttäämään vaan se että oliko se pelkkä nuoruuteen kuuluvaa ihannointia ja etsimistä omaa paikkaa ja yhteenkuuluvuutta muiden nuorten kanssa idoleista vai oliko sekin riippuvuutta ja halua löytää jokin tietty mieliala muutos joka kerta kun näki tietyn idolin kuvan, elokuvan tms.? Onko fanituskulttuuri suoratie riippuvuuteen? Sehän on tavallaan mielihyvän ja ilon hakemista tietyistä asioista. Fantasiointia jossa on ehkä hieman enemmän kuvitelmaa ja muutama todellisuuden häivähdys.
Milloin fanitus vaihtuu riippuvuudeksi?
Kun sitä ei enää hallitse vaan se hallitsee sinua... Milloin tulee se raja jolloin on lopetettava?
Milloin sen näämme itse vai onko se kuultava jonkun rakkaan tai ulkopuolisen suusta ennenkuin se iskee tajuntaan? Mikä on se raja jolla mielikuvitukseltakin on katkaistava siivet ja lähdettävä toiseen suuntaan? Milloin elämä taistelee riippuvuuden, mielikuvituksen ja todellisuuden välillä?

Tällä hetkellä lähimpänä omaa riippuvuus suhdetta olisi ehdottomasti musiikki ja kirjat.
Lukeminen hulluna aivot automaatiolla, keskittyminen että silmät seisovat päässä ja huomaa päivän kuluneen huomaamatta! Ehdottomasti musiikki ja laulajien sana joita korvani imevät päähäni, sanat jotka on opeteltava että ne osaa laulaa! Iloinen siitä että osaan jotain! Pakko pitää viikkoja jolloin lukee mahdollisimman vähän ja kuuntelee musiikkia mahdollisimman vähän. Toisaalta minä olen edelleen se joka määrään joten en niitä riippuvuudekseni lue vaan harrastuksiksi joihin minulla on intohimo!

Intohimon voi jättää ja olla surullinen sen menettämisestä, riippuvuuttaan ei noin vain jätetä, siitä onneksi voidaan oppia pois toisten tuella!


Riippuvuushan on tapa tai tapahtuma ketju joka laukaisee tietyn mielialamuutoksen ihmisessä.
Ja todella merkillistä oli että nuo riippuvuuteen joutuneet ihmiset rupeavat karttamaan ihmisseuraa ja ihmissuhteita ja mitä enemmän he ovatkaan yksin sitä voimakkaammaksi riippuvuus heissä pääsee kehittymään kun kukaan ei ole sanomassa heille että nyt riittää! Antamassa heille oikeanlaista perspektiiviä tai edes terveempää ajattelu ketjua vaihtoehdoksi.

Ehkä se on tavallaan sama asia kuin se että liian pienessä astiassa
kasvavan kasvin multa on lopulta vain juuria täynnä.
Jokainen ajatus sitoo jokaista hetkeä tiiviimmin kiinni samaan
riippuvuussuhteeseen samaan addiktioon.
Ja lopulta koko elämä on vain pelkkää addiktiota.