Syyllistymme yllättävän usein ajattelemaan omia ajatuksia toisten ajatuksiksi?
Kaikki tämä pohdinta alkoi siitä että juttelin itsevarmuudesta. Selftalk-bumerangi= Mitä muut ajattelevatkaan minusta? Se on oma ajatus joka on olevinaan nähty toisen silmin, yleensä negatiivisesti tai vähättelevästi latautunut. Joku on joskus voinut sanoa meille ikävästi ja nuo sanat ovat jääneet alitajuntaan tai jopa muistin tietoiseen mieleen, joka monistaa tuota tapahtumaa. Elät yhä uudelleen läpi tuota hirveää kokemusta, koska et ole ymmärtänyt, sen olevan ajatus haamu, bumerangi, joka palaa luoksesi, koska et ole käsitellyt sitä. Tai uskot itsesi toistamaa jonkun sanomaa, uskot sen olevan totta ja että kaikki sanovat niin? Vaikket huomaa ajatuksiesi syöttävän sinulle tuota viestiä.
Minä kerron omasta bumerangistani, sillä olemme itse pahin vastustajamme itse murskaamme itsemme ja itse voimme nostaa itsemme ylös jälleen.
Minä olen tarkkailija tyyppi luonteeltani ja haen ympäritöstäni tietoa ennenkuin toimin, joten monesti minua on lapsuudessani sanottu ujoksi, ujo, ujo, ujo, hiljainen, hiljainen, hiljainen, arka.
Nuo sanat ovat kummittelevaa itselleni puhelua, ehkä ujous on liiallista itsensä tarkkailua, kumuloituvilla bumerangeilla. Kysymyksilläkin? Mikä tekee minusta niin erilaisen? Sekö etten juttele heti, jos minut tahtoo saada lukkoon tivaappas minulta vastausta, kun yritän mielessäni miettiä mikä on vastaus jonka antaisin?
Noilla sanoilla oli minulle negatiivinen kaiku, ne tekivät minusta juuri sitä mitä nuo sanat ovat. Lisätään vielä sanat jännittäjä ja pelokas. Ja jokainen hokema teki minusta juuri ujon, hiljaisen, aran, pelokkaan jännittäjän. Lapsena tarttuu sanoihin herkemmin, kuinka identiteetti kehittyy?
Nuo leimat jotka isketään ensi tapaamisessa? Vaikenin kuin muuri heille, jotka minua kiusasivat ja he kiusasivat minua kun olin hiljaa? Olisinpa puhunut enemmän (nyt se on helppo sanoa). Muut määrittelevät sinut hiljaiseksi, vaikka tiedät ettei se ole totta. Sosiaalisen ryhmän tuomio (vai oma tuomiosi) hiljainen ja päättely, kun se ei puhu se on ujo. Opin olemaan kuuntelija, opin hillitsemään itseäni, opin olemaan hiljaa. Kysymys kuuluu miksi? Minulle oli annettun rooli ryhmään ja otin sen vastaan.
Tarkkailen ihmisiä, jotta ymmärrän kuinka voisin auttaa heitä, sillä olen auttaja tyyppiä, tykännyt olla tekemisessä mukana, mutten koskaan ole ollut pääroolissa. Olen sovittanut oman toimintani tukemaan toisten toimintaa, sillä haluan ymmärtää heitä, millaisia he ovat. Ennen kuin sovitan itseni työnkulkuun, pidän pohdinnasta ja ennakoinnista mihin jokin on menossa.
Hiljaisen ja ujon leimasta tuli minulle arka aihe, koska se sattui, en tahtonut olla sitä. Nyt kysyn kuinka voin ottaa nuo sanat omikseni, sillä olin niitä, elin niitä. Minut on häpäisty epäonnistumisesta,(tai niin sen olen kokenut) mutta pahin häpäisijä olin ihan minä itse. Muistin vain sen tunteen, enkä todellakaan silloin osannut nauraa itselleni. Ja jokainen häpeän tunne teki minusta hiljaisemman ja jokaisesta tapahtumasta ruoskin itseäni. Jokaisesta päivästä tuli itsetarkkailu suoritus kelpaako tämä? Huomaan ettei mikään kelvannut minulle aina voisin olla parempi aina voisin tehdä jotain toisin. Haukuin itseäni tyhmäksi kun en jotain osannut tehdä. Sammutin intoani tehdä asioita. En riittänyt itselleni, sillä vaadin aina lisää, olisit voinut tehdä tuonkin paremmin. Siksi en enää tehnyt paljoa mitään aloin leikkiä huonompaa kuin mitä olin, koska aivoni vakuuttivat minulle että olin huono kun en osannut.
Jos saan toisilta rooleja joissa itse kärsin, kannattaako minun luottaa noihin niin että näyttäisin itseni? Sillä he tekivät olostani vain huonomman vai olinko se itse?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti